Alussa oli suo, kuokka ja Juho. Paitsi että varsinaista kuokkaa ei ollut, vaan läppäri. Suokin oli proverbiaalinen ja sen laajuus kaikessa upottavuudessaan selkeni Juholle vasta myöhemmin. Joka tapauksessa käynnistymässä oli perisuomalainen mene(s)tystarina, jonka varrelle mahtuu monta mäkeä ja šikaania. Ensimmäinen mutka tuli matkaan, kun Juho otti työn alle nimen ja värväsi minut kanssaan visaista pulmaa tuumimaan. Niinpä laitoimme ”viisaat” päämme yhteen ja höyry korvista tupruten aprikoimme, mikä nimi olisi riittävän räikeä kuvastamaan Juhon unelmaa tehdä laadukasta markkinointia ja suunnittelua kansalle kansankielisesti. Ja kah, savolaisella lupsakkuudella liekö tekemistä asian kanssa, juuri räikeä, pienellä jipolla, oli sopivan huljakka suuhun, eikä sitä sen kummemmin tarvinnut miettiä. Savolaisuudesta puheen ollen, Juho oli vankasti sitä mieltä, että Pieksämäelle mokoma pulju oli pykättävä, eikä mitään muuta edes harkittu. ”Kyllä jämpti on näin”, tuore johtaja luultavasti tokaisi ja pidemmittä puheitta kääräisi hihansa, sylkäisi kämmeniinsä ja alkoi hommiin. Tai toivottavasti ei sylkäissyt. Läppärin näppäimistölle ei kosteus nimittäin tee hyvää.
Värväsipä Juho minut myös logoa Räikeelle värkkäämään. Usko oli kova, sillä enhän ennen ollut logoa tehnyt. (Eikä usko näköjään ole siitä – ihme kyllä – sen koommin järkkynyt, kun pääsen kirjoittelemaankin, vaikka en koskaan ole sitäkään tehnyt.) Vaan senpä tekaisin, ja vielä on käytössä mokoma. Tosin hieman hiottuna versiona, hyvä niin. Alkoipa siinä sitten Räikeen ensimmäisiä asiakastöitäkin meikäläisen työpöydälle valumaan, kunnes johtaja teki hypyn tuntemattomaan ja lopetti päivätyönsä aloittaakseen täysipäiväisen (vaan ei -päisen) yrittämisen. Yksinyrittäjänä meni joitain hetkiä, kunnes Juho päätti hankkia itselleen tykin. Myyntitykin tietysti. Muut ovat laittomia. Sillä myyntityötä entinen imureiden kaupittelija ei tunnustanut omakseen. Tykiksi valikoitui Anu, joka sitten tykittelikin niin, että töitä tuli ovista ja ikkunoista, kunnes johtajan täytyi nostaa kädet pystyyn ja anella armoa. Kun savu hälveni ja ruudinkatku rauhoittui, oli Juhon aika hankkia taas kerran lisää työvoimaa lompakon ja lukuisten pankkiirien protesteista huolimatta. Niinpä piirongin laatikosta naftaliiniin seasta kaivoi johtaja esiin meikäläisen numeron ja soittaa rämpsäytti työttömälle lusmulle tarjouksen, josta tuo, sitten viime näkemän ulkoisilta ominaisuuksiltaan enenevissä määrin olmia muistuttava hyypiö, ei voinut kieltäytyä: ”Tuutko töihi?” hän kysyi. ”Joo”, minä vastasin ja sillä hyvä.
Näin sitten porskuttelimme eteenpäin pienyrityksen aallokossa jalat tukevasti mutapohjassa lällien ja liete varpaiden välistä tursuten, kunnes oli aika hankkia taas lisää käsiä lukemattomia tekemättömiä töitä tekemään. Tällä kertaa pullonkaulana menestyksellemme oli sisällöntuotanto: sitä kun oli johtaja itse hoitanut omin pikku kätösin. Meidän onneksemme Terhi oli juuri karannut laboratoriosta ja sormet syyhyten hyökkäsi hommiin. Toki matkalla on ollut monta muutakin työntekijää, harjoittelijaa ja yhteistyökumppania (Juhon extra-ahkerasta lapsikatraasta puhumattakaan). Onpa toimistokin muutaman kerran vaihtunut. Räikee on kaikista edellämainituista henkilöistä erittäin kiitollinen, ja lämmöllä menneitä muistelemme, johtaja etunenässä. Ja nyt. Nyt vihdoin, vuosien taistelun jälkeen, yritys on alkanut kantaa hedelmää ja vuosi 2022 oli voitollinen! ”Onneksi olkoon!” -hurraahuudot kaikuivat toreilla ja turuilla johtajan silmien vetistyessä. Tai ainakin siitä voi unelmoida. Ehkä joskus tulevaisuudessa?
Tähän keskeytyy tarinamme tältä haavaa, mutta Räikee jatkaa eteenpäin porskuttamistaan vielä pitkään.
29.3.2023
Kasper ”Kapu” Karvo